Kuma tarkoittaa japaninkielellä karhua – sen lempinimennimen sai 2006 uusi perheenjäsenemme. Tämä kovasti karhumainen amerikanakitan urospentu polveutui vanhasta japanilaisesta rodusta, jota käytettiin mm. Karhunmetsästykseen. Oikean pennun valinta ei tuottanut iso ongelmaa, sillä pentu valitsi meidät – juuri uniltaan herännyt suuri urospentu tarttui päättäväisesti hampaillaan nuorimman poikani nenään ja otteesta tuli ”pysyvä”.

Pitkän automatkan jälkeen pentu pääsi tarkastelemaan uutta kotiaan uteliaana ja hieman pelokkaanakin. Olohuoneen lattialta se valloitti lopulta itselleen karhuntaljan lepopaikakseen ja siitä tulikin Kuman ikioma paikka, johon se aina myöhemminkin äänekkäästi huokaisten kellahti milloin miltäkin reissulta palattuamme. Pentu hurmasi talonväen ja naapurustonkin – siitä tulikin todellinen isäntä kotikulmillemme ja sen suojeleva olemus ylsi koko asujaimistoon.

Tarvittavat rokotukset haimme Väyrysen Yrjöltä Tuirasta, jo entuudestaan tutulta eläinlääkäriltä. Kumalla todettiin jo aikuisiän kynnyksellä furunkuloosi, ikävä ihosairaus, joka johti jatkuvaan antibioottikierteeseen. Eräällä käynnillä Yrjö kertoi meille pihkasta itse valmistetun voiteen avulla saaduista hyvistä tuloksista ja antoipa vielä ohjeet voiteen valmistamiseenkin, eikä ihmettä suurempaa – se tepsi. Niin tuli koirastamme pihkatassu ja tauti pysyi kurissa. Aika pian apteekkeihinkin tuli myyntiin valmiita pihkavoiteita.

Suurista persoonista - koirasta ja eläinlääkäristä tuli kyllä hyvät kaverit ja Yrjö totesikin kerran ohimennen, että hän kyllä hoitaa tämän kaverin loppuun asti. Viimeiset neljä vuotta kuljimme koiran kanssa Oulun ja Tromssan väliä ja elämämme alkoi enimmäkseen asettua Norjaan. Yhteiset automatkat ja kuvausmatkat tunturissa taisivat tehdä meistä aikalailla kokoaikaiset kumppanukset. Missä tahansa koiran kanssa liikuinkin, sai se ihmisiltä äänekästä ihailua osakseen. Kerroinkin sille, että se taitaa nyt olla vähän niin kuin kansainvälinen valio – yleisöäänestyksellä. Kuma oli perheeseensä syvästi kiintynyt, mutta luonteeltaan hyvin itsepäinen ja teki mielellään omia ratkaisuja. Kun usein kysyttiin, minkä rotuinen koira se on – kerroin sen olevan japanilainen ”haeitenoutaja”.

Yksi Kuman erikoisuuksista oli sen mieltymys kiivetä tuntureiden huipuille ja istua sitten puolikin tuntia tuijottamassa maisemia ja auringonlaskuja. Kahdeksanvuotiaana nämä kiipeämiset alkoivat käydä vaivalloisiksi ja vaikka mieli paloi huipulle, alkoi se takapää pettää alta. Viimeisen vuoden aikana se menetti lihaksistaan voiman ja 60 kg painosta katosi melkein viidennes ja tilalle tulivat vain kivut. Edessä oli luopuminen – sinnittelin ajatuksen kanssa melkein puoli vuotta, mutta sitten lähdimme viimeiselle reissulle Suomeen.

Olimme olleet Oulussa jo kuukauden ennen kuin sain soitettua Yrjölle, että on tainnut tulla aika auttaa Kuma matkalle, eikä siitä olisi enää vastaanotolle tulijaksi. Koitti viimeisen päivän ilta - olin antanut Kumalle kipulääkkeitä ja koira vaikutti hyvin kivuttomalta ja tyytyväiseltä omalla karhuntaljallaan maatessaan. Odottelimme yhdessä kotiterassilla ja lllan jo hämärtyessä Yrjön poika, eläinlääkäri Jaakko Väyrynen tuli sovittuun aikaan ja rauhoitti meille niin rakkaan Kuma-koiran sen viimeiseen uneen – lempeästi siihen omalle karhuntaljalleen.

Elämä oli jo sammunut kumppanini silmistä ja tunsin surua, syyllisyyttäkin – ymmärsin kuitenkin, että olin antanut ystävälleni arvoisensa viimeisen palveluksen. Kun sain haudan peiteltyä, oli metsässä jo pilkkopimeää. Ehdin seistä siinä mietteissäni vain hetken, kun taivas värjääntyi kirkkaaksi revontulista. Oikealta nimeltään Radagast (metsän suojelija) haettiin omiensa joukkoon kuninkaallisin menoin.